(Säv. ja san. Asko Raivio)
Mä vaikenin, käännyin hiljaa pois.
Oli puhuttu jo mitä puhua voi.
Näin samentuvan piirteet huoneen,
ja hapuilin ulos pimeyteen.
Minä nielin yötä pala kurkussain,
toiset toisiaan lempi huoneissaan.
Minä kirosin ääneen, etten kuulis vaan,
kun toiset toisilleen kuiskii vuoteissaan.
Kun havahduin oli maanantai,
ja tuijotin yhä virtaa vain.
Niin ymmärsin, on vain loputon tie,
se etääntyy noin vaikkei mihinkään vie.
Minä nousin aamuun yötä hautaamaan,
toiset haavoitti toistaan huoneissaan.
Minä nauroin ääneen, etten kuulis vaan,
kun yksinäiset itkee vuoteissaan.
Niinpä kiirehdin matkaan,
sillä kuulinhan jonkin kutsuvan jostain kauempaa.
Ehkä kuolin eilen, tänään eläisin taas,
ja sitä elämää lähden seuraamaan.
Mä vaikenin, käännyin hiljaa pois.
Oli puhuttu jo mitä puhua voi.
Näin samentuvan piirteet huoneen,
ja hapuilin ulos pimeyteen.
Minä nielin yötä pala kurkussain,
toiset toisiaan lempi huoneissaan.
Minä kirosin ääneen, etten kuulis vaan,
kun toiset toisilleen kuiskii vuoteissaan.
Kun havahduin oli maanantai,
ja tuijotin yhä virtaa vain.
Niin ymmärsin, on vain loputon tie,
se etääntyy noin vaikkei mihinkään vie.
Minä nousin aamuun yötä hautaamaan,
toiset haavoitti toistaan huoneissaan.
Minä nauroin ääneen, etten kuulis vaan,
kun yksinäiset itkee vuoteissaan.
Niinpä kiirehdin matkaan,
sillä kuulinhan jonkin kutsuvan jostain kauempaa.
Ehkä kuolin eilen, tänään eläisin taas,
ja sitä elämää lähden seuraamaan.