Ne syyt kourista kohoovat
ja lyövät pakenevia.
Yltyy yllämme tuo tahto,
ei veri valuisi syyttä.
Se yö pitää hereillä meidät,
vaikkei pihdissä pärettä,
eikä yössä äänen ääntä
ja vain kuu kajona yllä.
Hiiden yö vei kuusi lasta,
heidän maa on mullan maata.
Vaan yö ei revityn verta
hautaan kaivaa voi, verensä
tahraa puhtaita käsiä.
Ne syyt syntyivät pimeiksi
ja vain odottivat pimeän
pirtin nurkassa niin vaiti,
kuin tuuli on haudan alla.
Se yö nosti päätään silloin,
pihdissä paloi viaton
ja huusi silmissään isien
kauhut ja emon kokemat.
Ne syyt vetten päällä velloi,
(syyt ovat veden seassa.)
Veteen hukkui kuusi lasta,
hautaa suoksi on sanottu.
Hukkui uhka vetten alle,
(tuhkaksi he eivät muutu,)
kaislat kantoi kynsillänsä,
oli kuu kajona yllä.
Pirttinsä perällä istui
mullan tahrimat, tapetut.
Istui pirtin portahalla
vedestä vetiset lapset.
Nouse Tuonela tutuksi.
Tuoni! Kuolkoon ihmiskunta!
Tuoksuu maa jo pirtin alta,
nousee yö lahoille puille.
Vaan ei nurkan seinät tunne,
kuinka on pimeän hengen
henkäys seiniä lahonnut,
syövät kuolleet ja elävät.
Metsään eksyi kuusi lasta,
ajoivat ajonsa miehet.
Syntyi, kuoli, puiden alle,
voi kiviä metsän peiton
huomata, vaan ei mukaansa
viedä, ei luut haudastansa
nouse, kuin lahojen alta
Kalman tuoksu pirttiin nousi.
Nyt istuu tuvassa niiden
varjot, jotka varjojansa
eivät näyttäneet, katosi,
pirtissä päreet palavat.
Nousevat iholle niiden,
joiden jalka jalkojansa
kohti juoksivat, häpäisi.
Iskevät ihoa niiden,
joiden mieli meitä iski,
kuolkoon kansa kaikkialta!
Nyt seisovat varjot yössä
ikuisuuden koskematta
hauraampia, kuin valonsa
alla syntynyt tuhosi
ja maailman raunioilla
istuvat pirtin nurkan luona,
päre pihdin päällä liehui
paloansa, hiljaa nousi
otti tuulen alleen, kasvoi,
oli kuu kajona yllä.
Nyt seisovat varjot yössä
ikuisuuden koskematta
hauraampia, kuin valonsa
alla syntynyt tuhosi
ja maailman raunioilla
istuvat pirtin nurkan luona,
päre pihdin päällä liehui
paloansa, hiljaa nousi
otti tuulen alleen, kasvoi,
oli kuu kajona yllä.
ja lyövät pakenevia.
Yltyy yllämme tuo tahto,
ei veri valuisi syyttä.
Se yö pitää hereillä meidät,
vaikkei pihdissä pärettä,
eikä yössä äänen ääntä
ja vain kuu kajona yllä.
Hiiden yö vei kuusi lasta,
heidän maa on mullan maata.
Vaan yö ei revityn verta
hautaan kaivaa voi, verensä
tahraa puhtaita käsiä.
Ne syyt syntyivät pimeiksi
ja vain odottivat pimeän
pirtin nurkassa niin vaiti,
kuin tuuli on haudan alla.
Se yö nosti päätään silloin,
pihdissä paloi viaton
ja huusi silmissään isien
kauhut ja emon kokemat.
Ne syyt vetten päällä velloi,
(syyt ovat veden seassa.)
Veteen hukkui kuusi lasta,
hautaa suoksi on sanottu.
Hukkui uhka vetten alle,
(tuhkaksi he eivät muutu,)
kaislat kantoi kynsillänsä,
oli kuu kajona yllä.
Pirttinsä perällä istui
mullan tahrimat, tapetut.
Istui pirtin portahalla
vedestä vetiset lapset.
Nouse Tuonela tutuksi.
Tuoni! Kuolkoon ihmiskunta!
Tuoksuu maa jo pirtin alta,
nousee yö lahoille puille.
Vaan ei nurkan seinät tunne,
kuinka on pimeän hengen
henkäys seiniä lahonnut,
syövät kuolleet ja elävät.
Metsään eksyi kuusi lasta,
ajoivat ajonsa miehet.
Syntyi, kuoli, puiden alle,
voi kiviä metsän peiton
huomata, vaan ei mukaansa
viedä, ei luut haudastansa
nouse, kuin lahojen alta
Kalman tuoksu pirttiin nousi.
Nyt istuu tuvassa niiden
varjot, jotka varjojansa
eivät näyttäneet, katosi,
pirtissä päreet palavat.
Nousevat iholle niiden,
joiden jalka jalkojansa
kohti juoksivat, häpäisi.
Iskevät ihoa niiden,
joiden mieli meitä iski,
kuolkoon kansa kaikkialta!
Nyt seisovat varjot yössä
ikuisuuden koskematta
hauraampia, kuin valonsa
alla syntynyt tuhosi
ja maailman raunioilla
istuvat pirtin nurkan luona,
päre pihdin päällä liehui
paloansa, hiljaa nousi
otti tuulen alleen, kasvoi,
oli kuu kajona yllä.
Nyt seisovat varjot yössä
ikuisuuden koskematta
hauraampia, kuin valonsa
alla syntynyt tuhosi
ja maailman raunioilla
istuvat pirtin nurkan luona,
päre pihdin päällä liehui
paloansa, hiljaa nousi
otti tuulen alleen, kasvoi,
oli kuu kajona yllä.