XII. Kaikkivaltiaan peili
Laertes Prime A.D. 2481, syyspäivän tasaus
Astuu valloittaja yksin eteen valtaistuimen
ja taivaalliset sotajoukot käskyä vain odottaa
voimakenttäsiipensä hän taittaa, päänsä kallistaa
ja katsoo silmiin kuningasta kohta sortuvaa
"Maailmojen tuhoaja, elävien jumala
taivaankannen kannattaja, vuori kultainen
ne nimiä on vain ja nimet otetaan nyt pois
jos kasvoillesi lankeat, se mitä pelastaa"
Tajunta on tyhjä kuten taulu illan hämärässä
jotain silti tihkuu läpi, tuoksu muistojen:
Ensimmäinen muisto kovin vaisu, kovin hämärä:
on sydämessä piilotettu salaisuuden ovi,
toinen muisto häilyvä kuin kuva harmaa, rakeinen
on kasvoista ja niiden takaa aukeavaa maisemaa,
kolmas muisto, luvuista ja numeroista, kaavoista,
neljäs muisto pimeä ja vaarallinen tie
Ja ääni tuntuu selittävän, hiljainen ja vakava
kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut
Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi
valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää:
Minä muistan suuren kirjan alla pyhän sinetin, sen jonka
esiäidit maasta kantoi uuden taivaan alle,
minä muistan liitot, sodat, matkat
uudet sopimukset, minä muistan
itseni vain niin kuin muistaa painajaisen
Sortuu valtakunta tomuun viimein joka ikinen
ja hallitsijain nimet vaipuu unohdukseen, tuonelaan
kaatuu järjestelmät, kuolee sanat suuret huulille
ja raunioilla yksinäinen tuulenhenkäys vaeltaa
ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu,
puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain
Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa,
hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien
Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni,
elämä sen kudos, olin siinä lankana
turhaanko siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni
uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja
Laertes Prime A.D. 2481, syyspäivän tasaus
Astuu valloittaja yksin eteen valtaistuimen
ja taivaalliset sotajoukot käskyä vain odottaa
voimakenttäsiipensä hän taittaa, päänsä kallistaa
ja katsoo silmiin kuningasta kohta sortuvaa
"Maailmojen tuhoaja, elävien jumala
taivaankannen kannattaja, vuori kultainen
ne nimiä on vain ja nimet otetaan nyt pois
jos kasvoillesi lankeat, se mitä pelastaa"
Tajunta on tyhjä kuten taulu illan hämärässä
jotain silti tihkuu läpi, tuoksu muistojen:
Ensimmäinen muisto kovin vaisu, kovin hämärä:
on sydämessä piilotettu salaisuuden ovi,
toinen muisto häilyvä kuin kuva harmaa, rakeinen
on kasvoista ja niiden takaa aukeavaa maisemaa,
kolmas muisto, luvuista ja numeroista, kaavoista,
neljäs muisto pimeä ja vaarallinen tie
Ja ääni tuntuu selittävän, hiljainen ja vakava
kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut
Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi
valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää:
Minä muistan suuren kirjan alla pyhän sinetin, sen jonka
esiäidit maasta kantoi uuden taivaan alle,
minä muistan liitot, sodat, matkat
uudet sopimukset, minä muistan
itseni vain niin kuin muistaa painajaisen
Sortuu valtakunta tomuun viimein joka ikinen
ja hallitsijain nimet vaipuu unohdukseen, tuonelaan
kaatuu järjestelmät, kuolee sanat suuret huulille
ja raunioilla yksinäinen tuulenhenkäys vaeltaa
ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu,
puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain
Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa,
hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien
Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni,
elämä sen kudos, olin siinä lankana
turhaanko siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni
uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja